Hyvinvointivaltiossa taataan julkisen vallan - valtio ja kunnat - toimenpitein sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi kaikille kansalaisille. Hyvinvointivaltio lisää hyvinvointia, ehkäisee ja vähentää sosiaalisia ongelmia sekä huolehtii sosiaalisesta kontrollista.
Hyvinvointipolitiikka (kuten sosiaalipolitiikkakin) laajasti kattaa useita yhteiskunnan politiikkalohkoja, jotka vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin, hyvinvoinnin kokemiseen ja kehittymiseen. Näitä ovat asuntopolitiikka, työpolitiikka, koulutuspolitiikka, sosiaali- ja terveyspolitiikka, kulttuuripolitiikka, liikuntapolitiikka, elinkeinopolitiikka, liikennepolitiikka, turvallisuuspolitiikka, alkoholi- ja päihdepolitiikka jne.
Kattavin ja tutkimuksissa eniten käytetty, mutta myös kritisoitu, näkemys hyvinvoinnista on Erik Allardtin. Allardtille hyvinvoinnin ulottuvuuksia ovat elintaso, yhteisyyssuhteet ja itsensä toteuttaminen, mutta siihen vaikuttavat muutokset toimintaympäristössä ja olosuhteissa. Määritelmä voidaan perustaa arvostuksiin, toivomuksiin ja uskomuksiin tai tarpeisiin.
Hyvinvointipolitiikkaa toteuttaa valtio, kunnallista hyvinvointipolitiikkaa toteuttavat kunnat, mutta se on myös ylivaltiollista, esimerkiksi EU-politiikkaa. Nämä luovat elämisen reunaehtoja, mutta ihmisellä ja yhteisöillä tulisi olla mahdollisuus hyvinvointiinsa liittyviin omaehtoisiin valintoihin ja ratkaisuihin.
Hyvinvointipolitiikan tavoitteelliseksi toteuttamiseksi monissa kunnissa laaditaan hyvinvointistrategioita ja toiminnan vaikutuksia seurataan ja arvioidaan hyvinvointikertomuksissa. Toivottavaa olisi, että globaalissa toimintaympäristössä eri toimijoiden hyvinvointipoliittiset päämäärät ja keinot eivät olisi kovin ristiriitaisia, sillä ristiriitaisuus näkyy ihmisen arkielämässä.